Tukemista, arvostusta, välittämistä ja tsemppausta – nuori lääkäri kertoo alalla vuosia esiintyneestä kollegiaalisuudesta

Blogi 6.3.2018

Yle uutisoi tänään 6.3. nuorten lääkäreiden kokemasta epäasiallisesta kohtelusta. Jutussa oli haastateltu kymmentä lääkäriä, jotka kertoivat vanhempien kollegoiden halveksuvasta suhtautumisesta. Näiden haastattelujen perusteella muodostettiin kuva ammattikunnan keskuudessa vallitsevasta systemaattisesta syrjinnästä, piikittelystä, kyykyttämisestä ja leimaamisesta.

Lääkäriksi kasvaminen on pitkä tie. Koulutus antaa työhön eväitä, mutta iso osa oppimista tapahtuu työssä. Kokeneempien kollegoiden tuki ja ohjaus ovat välttämättömiä uran alkuvaiheilla. Myös vanhemmat lääkärit tarvitsevat usein apua kollegoiltaan. Kukaan ei voi tietää ja osata kaikkea. Ylen jutussa nuorten lääkäreiden kokema huono kohtelu esitettiin potilasturvallisuusriskinä. Näin voikin ääritapauksessa olla, jos se johtaa siihen ettei neuvoa uskalleta kysyä.

En väheksy yhdenkään nuoren kollegan kokemuksia. En myöskään kiellä ilmiön olemassaoloa. Muistan erään yöpäivystyksen aikana puhelimitse konsultoimaltani erikoislääkäriltä saamani vihaisen vastauksen, satunnaista seksuaaliseksi häirinnäksi luokiteltavaa käytöstä ja ylimielistä välinpitämättömyyttä. Kyykytystä (tai sen yritystä) on tullut lähinnä hoitajien suunnalta. Myös potilaiden taholta on tullut solvauksia ja fyysistä uhkaa.

Nämä eivät kuitenkaan ole päällimmäisenä mielessä kun mietin lääkärinuraani ja kokemuksiani kollegiaalisuudesta. Uskon että suurin osa nuorista lääkäreistä pystyy kertomaan paljon esimerkkejä hyvästä seniorituesta ja ohjauksesta.

Ensimmäisenä lääkärikesänäni työskentelin Oulun kaupunginsairaalassa. Seniorit olivat käytettävissä aina, eikä kysymistä tarvinnut arastella. Meitä kandeja oli siellä kunnon poppoo ja töitä tehtiin me-hengessä. Muistan pienen hikisen lääkärinkanslian jossa parhaimmillaan neljä kandia ja pari senioria teki paperihommia helteisinä heinäkuun iltapäivinä. Ei siinä kukaan ollut toistaan arvokkaampi. Vuosien jälkeen toisessa paikassa työskennellessäni olen siirtänyt potilaita jatkohoitoon vanhaan työpaikkaani. Eräs seniorilääkäri on aidosti ilahtunut kuullessaan ääneni ja kysynyt mitä minulle kuuluu.

Seuraavan kesän vietin Kuusamon terveyskeskuksessa. Sielläkin joukko kesäkandeja otettiin porukkaan mukaan luontevasti. Jokainen aamu alkoi yhteisellä lääkäripalaverilla. Lisäksi jokaiselle päivälle oli nimetty yksi seniorilääkäri joka toimi kandien ensisijaisena konsulttina. Kuukausien päästä törmäsin Kuusamon konkareihin Lääkäripäivillä. He kutsuivat mukaan istumaan iltaa kuppilaan ja kertoivat kuulumisia.

Lisäksi tulee mieleen useita kertoja, jolloin kokenut kollega on kesken kaiken kiireensä ottanut aikaa keskustelulle. Raskaan päivystysrupeaman loppuvaiheilla eräinä joulunpyhinä muistan, kuinka useiden raskaiden potilastapausten kasautuminen tuntui ylivoimaiselta. Päivystyksen ylilääkäri aisti tilanteen ja käski panna oven kiinni. Sain hetken purkaa pahaa oloani ja kohtasin seuraavan potilaan rauhoittunein mielin.

Olen siis saanut valtavasti tukea ja apua kokeneemmilta lääkäreiltä. En voi myöskään väheksyä uran eri vaiheissa muilta kandeilta ja nuorilta lääkäreiltä saamaani vertaistukea. Joskus olen voinut itsekin auttaa kollegaa. Hoitajat ovat antaneet korvaamatonta apua. Päätin jo kandina, että olen valmis nolaamaan itseni ”typerilläkin kysymyksillä” mikäli potilaan paras sitä edellyttää. Onneksi valtaosassa tapauksista kasvojaan ei tarvitse menettää vaan keskustelut käydään asiallisesti.

Potilasturvallisuuden nimissä kannustan jokaista nuorta tai vanhaa lääkäriä laittamaan potilas etusijalle. Jos pitää kysyä, kysy. Jos kuuluu antaa vastaus tai näyttää kädestä pitäen, tee se. Jos tämä ei suju, mene esimiehen puheille. Jos olet se esimies, katso peiliin.

Ja joskus kannattaa myös kehua ja kiittää.

Maiju Welling
Potilasturvallisuuslääkäri, PVK

06.03.2018